|
Tänään, ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen, en ole opiskelija missään.
Hain viime viikolla graduni painosta. Kannen oranssinkeltainen väritys heijasti osuvasti sisäistä auringonpaistettani. Gradu tullee katoamaan jonkin kirjahyllyn syövereihin, enkä ehkä koskaan narauta sen selkämystä. Se on ihan OK.
En ole kirjoittanut tänne lähes vuoteen, koska halusin kertoa ilouutisia. Nyt niitä on! Toki olisin voinut kertoa muusta viimeisen vuoden aikana tapahtuneesta kivasta: hauskasta häämatkastamme USA:n länsirannikolle, kerrostaloasuntomme nopeasta myynnistä pyyntihintaan sekä sittemmästä paritalonpuolikkaastamme (kolme makuuhuonetta! piha! sauna!), joka, mikäli mahdollista, tuntuu vielä enemmän kodilta kuin ensiasuntomme.
Kävimme E:n kanssa nauttimassa lounasvohvelit siinä Tampereen kuuluisassa kahvilassa, joka on kirjaimellisesti kulman takana asunnosta, jonka jaoin sottapyttyerakkokämppiksen kanssa. Muistatko? Summerissa oli nyt eri nimi. Alakerran hautaustoimisto oli entisellään, arkut näyteikkunassa kuiskailemassa "memento mori". Makuuni, jonne hiippailin pyjamassa hakemaan irtokarkkeja, on nyt kampaamo.
E. ja minä istuimme ruokalassa samassa pöydässä ja samoilla paikoilla, joissa istuimme kahdeksan vuotta sitten ensimmäisenä fuksipäivänämme. Sinä päivänä, jona olin varma, etten löydä yliopistolta yhtään ystävää. Kuinka väärässä olinkaan! Ruokalan ulkopuolella on sali, jossa luovutin ensimmäisen kerran verta. Alakerrassa on entinen paperikauppa, josta ostin diskettejä ja postimerkkejä ja pahvisia ateriasarjakortteja.
Tämän merkinnän ensimmäistä versiota kirjoitin tietokoneluokassa siltä samaiselta koneelta, jolta käsin hain työviisumia Australiaan keväällä 2004. En vielä tuolloin tiennyt, että tapaan matkalla aviomieheni.
Koko elämäni nivoutui niin pitkäksi aikaa yliopistolle. Mitä nyt, mitä seuraavaksi? Tie eteenpäin on auki mutta epävarma. Siirtymä opiskelijasta valmistuneeksi maisteriksi tuntuu äkilliseltä. Onko pakko, jos ei haluu?
Yliopistolla oli hiljaista. Kirjakauppa ja kahvila olivat kiinni, käytävät tavallistakin tyhjempiä. Ehkä hyvä niin.
"Ei täällä oo enää mitään, mees ny."
Kotimatkalla junassa saattoi tirahtaa kyynel.Mieliala:  grateful |
|
Piirun vajaa kuukausi sitten lakkasin olemasta. Siis siinä mielessä, että minunnimisiäni ei enää ollut maailmassa. Sen sijaan maailma huomasi pyytämättä ja yllätyksenä saaneensa riveihinsä täysin uuden henkilön, myöskin uniikin.
Eli suomeksi sanottuna tää olis nyt vaimoihminen. :)
Mietin tässä eräänä päivänä, mikä häiden myötä muuttui. Kokosin listan:- Sormessani kimaltelee nyt timanttisormus (first things first!)
- Ulko-ovessamme on enää yksi nimi
- Neitiys on minulle ikuisesti mennyttä
- ...
En oikeasti keksi mitään muuta. Se on todellakin hyvä asia; avioliitto tekee viralliseksi sen, mikä on jo aikaa sitten tapahtunut. (Silti oli aikas ihanaa herätä seuraavana päivänä sanoihin "Huomenta, vaimo!")
Kestänee vielä muutaman kuukauden ennen kuin totun siihen, että verkkokaupat rouvittelevat. Tai siihen, että nimikirjaimeni ovat nyt S.W.
Hääpäivänä hymyilin kuin hangonkeksi koko päivän, vaikka olin toisaalta myös liikuttunut. Pelkäsin etukäteen, että itkisin vuolaasti vihkimisen aikana (kuten tapanani on muiden häissä), mutta mitä vielä. Sekä minä että T. säteilimme koko (lyhyen) tilaisuuden läpi.
Häämatkalle lähdemme lokakuussa; lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja yhdistämme sukulointi- ja lomamatkan. Kuten mainitsin aiemmin, lankoni on menossa itse naimisiin Los Angelesissa lokakuun puolivälissä. Häiden jälkeen lähdemme kahden viikon road tripille Kalifornian ja Oregonin rannikkoa pohjoiseen aina Portlandiin asti, sieltä sisämaareittiä kansallispuistojen (Yosemite!) kautta San Franciscoon. San Franista lennämme Havaijin O'ahu-saarelle kolmeksi yöksi ihan vaan relaamaan ennen paluulentoa Los Angelesiin ja sieltä seuraavana päivänä kotimatkalle. Ei huono reissu, vaikkei toisaalta ihan perinteinenkään häämatka.
Sovin graduohjaajani kanssa, että pyrin jättämään tekeleeni arvosteltavaksi ennen matkalle lähtöä, koska palaamme Suomeen vasta marraskuussa ja muuten tarkastukselle voi tulla kiire kaavailtua joulukuun valmistujaisjuhlaa silmällä pitäen. Luin jostain, että ihminen on onnellinen, kun sillä on tarkasti määriteltyjä tavoitteita. Otetaan selvää.Mieliala: pleased |
|
Lähes kuusi vuotta sitten, juuri T:n tavattuani, kävin selvännäkijän pakeilla. Saamani ennustuksen mukaan olin saava kaksospojat kahden vuoden kuluessa tuosta hetkestä. Vauvoja ei ole näkynyt, mutta sain kuulla muuta mielenkiintoista: meedio katseli minua hetken ja totesi sitten, että olen samasta puusta veistetty kuin hän ja voisin halutessani tehdä samoja hommia. O-kei, ajattelin.
Kelataan syksyyn 2006. Näin eräänä tavallisena keskiviikkoyönä unen, jossa työkaverini meni naimisiin. Aamulla olin unesta huvittunut, koska k.o. henkilö suhtautui avioliittoon erittäin kriittisesti eikä koskaan aikonut vihille avomiehensä kanssa kymmenenkään yhteisen vuoden jälkeen. Kun sitten saavuin kirjakaupan aamuvuoroon ja kuulin M:n hyörivän toimistossa, kurkkasin ovelta sisään ja hihkaisin: "Hey M., you won't believe it, I had this dream in which you got mar..."
M. nosti vasemman kätensä ilmaan ja näytti hämmentyneenä uunituoretta vihkisormustaan.
Tänään oli taas meediopäivä, oikein tuplasti. Viimeiset pari viikkoa mielessäni on sitkeästi pyörinyt näkymä tulevasta langostani sekä hänen tyttöystävästään kihlautumassa kanjonin reunalla. Mainitsin tästä T:lle, joka hymähteli ja totesi, ettei usko sellaista tapahtuvan vielä pitkään aikaan. Tänään puhelimeni soi, soittajana T. Tämä jo oli hämmentävää, koska meillä on käytännössä jatkuvasti chat-ikkuna auki, joten soittamiseen ei tule tarvetta. Langattoman langan päässä oli kalvakan kuuloinen T., joka totesi ykskantaan: "You were right." Lanko ja tyttiksensä olivat kuin olivatkin kihlautuneet kanjonilla. (Häitä tanssitaan lokakuussa, jee!)
Pari viikkoa sitten olimme bileissä, joissa näimme yhteistä ystäväämme. Tämä ystävä käyttäytyi aivan normaalisti ja jutteli iloisesti avovaimonsa kanssa tekemistään matkasuunnitelmista. Sain hänestä kuitenkin kumman fiiliksen ja kysyin sivummalla, oliko jokin vialla. Ei kuulemma, miten niin? Myöhemmin juhlissa näin hänet juttelemassa parin muun kanssa ja nykäisin T:tä hihasta.
"See that girl? Her and B. are going to end up together."
"What are you talking about? He's already got a girlfriend."
"Yeah, I know..."
Jep. Tänään tuli viestiä: B. on jättänyt avovaimonsa, lyönyt hynttyyt yhteen bileissä olleen typyn kanssa ja aikoo muuttaa tämän kanssa Kanadaan.
Koska päivän kulku oli tällainen, päätin kokeilla onneani. Ostin viime viikolla Kinder-yllätysmunan, jonka yllätys oli rap-hippo (kuvan alarivissä oikealla). Nokkelimmat jo saattavat arvata, minkä kuvan hipoista olisin kaikkein mieluiten halunnut. Tänään siis olin Tarjoustalossa satojen munien Kinder-telineen edessä ja ajattelin, ettei se ota jos ei annakaan. Suljin silmäni, fiilistelin hiukan ja valitsin yhden, joka tuntui oikeimmalta. Kassalle jonottaessani ajattelin, että tämähän on ihan idioottimaista puuhaa. Niinpä, mutta työpöydälläni komeilee nyt oiva Billie Jean -hippo.Mieliala: weird |
|
"Elämä jatkuu," sain kuulla heinäkuussa. Jatkuu jatkuu; kukaan ei vaan mainitse, miten.
Tuntuu liian hankalalta olla aikuinen - yhtäkkiä se on jotenkin minun kontollani enemmän kuin ennen. Koko maailma tuntuu tervaan juttuneelta, tai minä tervassa siinä. Asiat, esineet ja/tai ihmiset toimivat jollakin epämääräisellä tavalla väärin, tai sitten kimpaannun muuten vain. Ei tästä tule lasta eikä paskaa. Lajinsa viimeinen on kuollut, enkä pidä lainkaan näistä muista.
En ole itsetuhoinen ihminen, en ole koskaan ollut. Jonakin päivänä muistan viipaloineeni leipää ja miettineeni hajamielisesti, miltä se leipäveitsi tuntuisi iholla, suonissa. Ihan noin tieteellisestä näkökulmasta. Sitä lähempänä en ole itsetuhoisuutta käynyt, ja siitäkin on vielä muutaman erkanemiskaistan matka. ITSETUHOISUUS 53 >.
Silti (tai toisaalta) tulee joskus aina ajateltua, että ei se nyt niin haittaisi, vaikka elämä päättyisi. Että olisi ainakin valmis, tehty, pinossa. Joskus on nimittäin niitäkin saumoja, joissa elämän loppuminen harmittaisi, kun on hommat kesken ja muuta. Ja tulevaisuudestahan ei koskaan tiedä; ehkä tätä tyynemmäksi en pääse, enkä enää tähänkään.
Tästä seuraa, että sikainfluenssa ei pelota pätkääkään. Ei sille mitään voi, jos se on tullakseen. Ja jos sen mukana tulee noutaja, ei sillekään mitään voi. Elämä kannattelee, jos ei räpiköi.
Eilen kävelin ystäväni E:n suunnalta yliopistolle mietteliäänä. iPod arpoi soittovuoroon "Childhood"-kappaleen, joka on aina ollut minulle erityisessä asemassa. (Olisin voinut mainita E:lle tätä aamua ajatellen, että herään sen hiljaisiin ensinuotteihin kuin taikaiskusta. Äitini, fiksu nainen, käytti tätä herätysmetodia ollessani 14-vuotias todettuaan suihkepullon tehottomaksi.)
Kalliotekniikka Tampereen likaiseen ikkunaan oli joku kirjoittanut sanat "MJ ELÄÄ". Kiitos, sinä, kuka oletkin. Olet aivan oikeassa.Mieliala:  pensive |
|
Eilen pakkasin punaisen, nahkaisen reissukassini ja nousin Tampereen-junaan. Junassa neuloin kaulaliinaa ja mietin, miten kaikesta varovaisuudesta huolimatta nopeat päätökset tuntuvat lähes aina olevan niitä parhaimpia. Tätäkö kutsutaan intuitioksi?
Iltapäivällä osallistuin oman laitokseni kurssille ensimmäistä kertaa sitten kevään 2005. Ennen seminaarihuoneeseen menoa jännitti niin paljon, etten kyennyt syömään E:n kanssa nauttimaani lounasta lähes lainkaan. Jännitys oli kuitenkin turhaa: alaan ottamastani etäisyydestä sekä akateemisesta harhailusta huolimatta tunsin itseni päteväksi ja osaavaksi (mitä nyt määrittelin diglossian väärin). Istuin seminaarihuoneessa katsellen luennoitsijan PowerPoint-esitystä ja päässäni pyörivät sanat "I'm so lucky, I'm so lucky."
Saatat muistaa vuosien takaisista merkinnöistäni, kuinka hömpähtänyt olen Tampereen yliopistoon. Käytävät ja niiden raskaat, surisevat lasiovet; vanhan- ja uudentuoksuiset kirjastot; ravintolat ja kahvilat; kloonatut seminaarihuoneet; luentosalit ja niiden karheat tuoliverhoilut. Helsingin yliopisto tuntuu huijarilta. Ajatus siitä, että saan olla täällä ja osallistua kursseille, jotka tekevät minusta paremman ihmisen, on hämmentävä. Enkä edes maksa siitä kuin junalipun verran.
Ensimmäisen kurssikertani jälkeen ja sen kunniaksi menimme E:n kanssa elokuviin. Hämmästyttävää kyllä (sillä elokuvamakuni ei niitä universaalia kiitosta), E. ja minä olemme lähes aina yhtä mieltä katsomisen arvoisista elokuvista. En keksi ketään muuta ystäväpiiristäni, joka lähtisi mielellään katsomaan pukudraamaa, mutta E:hen voi aina luottaa. Tällä kertaa kohteemme oli The Young Victoria (2009). Kyseessä ei ole mikään elämää suurempi, maata järisyttävä eepos tai elokuvataiteen huipputuotos, mutta viihdyttävä se toki oli. Katsomossa istuessani mietin useamman kerran, kuinka paljon Prinssi Albert muistutti minua T:stä. Elokuvan jälkeen E. teki saman havainnon.
Aamulla ennen junaan nousua piipahdin Helsingin pääpostiin postittamaan yhdeksän kutsua minun ja T:n vihkiäisiin.
I'm so lucky, I'm so lucky.Mieliala: grateful |
|
|
|
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif?v=92.1){kind=small}
pajunkissa päiväkirjaa
